Leipä kertyi pienistä nokareista

Helsingin Siltasaarenkadun Pitkänsillan puoleinen pää on parhaillaan remontissa kevääseen 2026 asti. Töitä tehdään tessien mukaisella palkalla, mutta Siltasaarenkatua on tehty toisenlaisillakin työehdoilla.

– Kun nyt kävelemme Siltasaarenkatua, on hyvä muistaa, että sitä korjattiin 1930-luvun alussa hätäaputöinä, Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian tutkijatohtori Leena Enbom toteaa.

Kaupungin hätäaputyöt olivat silloisen talouslaman aikana hyvin lyhyitä, vain muutaman viikon mittaisia keikkoja. Tutkija Jarmo Peltolan mukaan 1930-luvun lamassa yksityinen sektori työllisti pahimmillaan esimerkiksi Tampereella vain neljänneksen työvoimasta.

– Talous- ja sosiaalihistoriassa kiistellään siitä, olivatko hätäaputöiden tekijät työllisiä vai työttömiä. Itse kallistun sille kannalle, että kyseessä oli sosiaalipoliittinen toimenpide ja työttömille maksettiin työttömyyskorvausta palkan muodossa.

Vahva peruste tälle tulkinnalle on se, että hätäaputöillä ei pystynyt elättämään perhettään. Elatusvelka kunnalle saattoi kasvaa hätäaputöiden aikana.

Enbom on tutkinut 1890-luvulta 1980-luvulle asti helsinkiläisiä satunnaisesti köyhäinapua saaneita kotitalouksia. Enbomin aineistosta nousee esille rakentajien työttömyyskausien toimeentulo-ongelmat.

– Maailmansotien välisenä lamakautena rakentajien työkeikat supistuivat hyvin pieniksi. Niitä tehtiin silloin myös kotitalouksille.

Enbomin mukaan tämäntyyppinen rihmastotalous voi tulla takaisin suomalaisiin kaupunkeihin, mikäli työmarkkinat jatkavat eriytymistään nykyisestä.

Wolt-kuskien esiäidit

Nykyajan wolt-kuskeille ja alustataloudelle löytyy vastineet jo reilun 100 vuoden takaa Helsingistä. Hyväntekeväisyysjärjestöt, kuten Fruntimmersföreningen (Rouvasväenyhdistys) ja Föreningen för Välgörenhetens Ordande (Yhdistys hyväntekeväisyyden järjestämiseksi) välittivät keikkatyöntekijöitä kaupungin porvaristolle. Työntekijät joutuivat ottamaan nöyrästi vastaan huonosti palkatut tehtävät.

– Työstä ei ollut vara kieltäytyä. Köyhät perheet olivat taloudellisesti tiukoilla. He saattoivat saada pieniä avustuksia esimerkiksi Rouvasväenyhdistykseltä. Työ oli otettava vastaan, tai muuten menetti myös avustuksen, Enbom kuvaa.

Nöyrä ja ahkera köyhä oli kunniallinen köyhä, jolle voitiin myöntää jopa pieniä lainoja elinolojen kohentamiseen.

– Myöskään kunnallisen köyhäinavun kohdalla omaa työteliäisyyttään ei kannattanut peitellä.

Hyväntekeväisyysyhdistykset tarjosivat etupäässä naisille kodinhoitoon liittyviä töitä, kuten tilapäistä kotitalousapua tai ompelu- ja käsitöitä.

Keikkatyöläisen pisteytys ei myöskään ole uusi keksintö.

– Työntekijöiden taitotaso oli raportoitu hyvin tarkasti. Kirjauksissa oli hyvin lakonisia toteamuksia, esimerkiksi ompelee huonosti, mutta kutoo paremmin. Oli myös hyvin henkilöön meneviä kommentteja: ”Vaikuttaa epämiellyttävältä persoonalta”. Ne vaikuttivat siihen, millaista työtä jatkossa perheelle tarjottiin.

– Siinä oli sama logiikka, mikä on nykyisessä alustataloudessakin. Asiakas voi jättää palautteen, joka on kaikkien nähtävillä eikä sen tarvitse perustua mihinkään.

Naiset ja lapset elantoa hankkimassa

Naisten työkeikat olivat olennainen osa työläisperheiden toimeentuloa. Rakennuksilla työskentelevät miehet olivat työttöminä lähes joka talvi, joten koko perheen täytyi osallistua lapsia myöten elannon hankkimiseen. Tämä oli sekatyöläisten kotitalouksien toimintamalli 1900-luvun alussa.

Lasten osallistuminen perheen elatukseen väheni Suomen kaupungeissa merkittävästi jo 1920-luvulla. Sekatyöläisten vaimot jatkoivat lähes poikkeuksetta tulojen hankkimista ompelemalla, siivoamalla, pyykkäämällä sekä muilla ansiotöillä.

Sekatyöläiset oli merkittävä ammattiryhmä.

– 1900-luvun alun tilastoissa työläiset ilman ammattinimikettä oli isoimpia ammattiryhmiä Helsingissä, noin 10 prosenttia työvoimasta. He olivat potentiaalisia keikkatyöntekijöitä. 1960-luvulla sekatyöläisten osuus oli pudonnut 3 prosenttiin ammatissa toimivasta väestöstä.

Eräs Enbomin tutkimuksessa mukana ollut sekatyöntekijä oli 1960–1970-luvuilla muun muassa rakentajana, ahtaajana, vartijana ja tehdastyöläisenä sekä välillä työttömänä. Tällainen työura oli melko yleinen 1960-luvun sekatyöläisillä.

– Työsuhteita oli helposti noin 20 vuodessa. Työsuhteiden kesto vaihteli muutamasta päivästä lähtien pitempiin jaksoihin.

Työsuhteiden loppuminen on kirjattu työtodistuksiin hyvin epämääräisesti ja siitä on seurannut hankaluuksia.

– Aineistossani moni on tullut hakemaan huoltoapua, koska heille eivät ole myönnetty työttömyyskorvausta. Tämä kertoo keikkatyön luonteesta. Työntekijä ei välttämättä tiedä itsekään mille ajalle hänet on palkattu. Työnantaja puolestaan on ajatellut palkkaavansa kiireapulaisen tai hanslankarin ja halunnut katsoa miten työ sujuu. 

Rakentajanaiset eivät päätyneet arkistoon

Rakennuksilla työskentelevät naiset eivät ole jostain syystä jättäneet jälkiä arkistoihin.

– Olen itsekin ihmetellyt, missä rakennusalan naiset oikein ovat, koska he eivät esiinny aineistoissani.

Enbomin oletus on, että rakennuksilla työskennelleet naiset olivat joko oman toimeentulonsa hankkimaan pystyviä naimattomia naisia tai kuuluivat sellaiseen talouteen, jonka ei tarvinnut turvautua sosiaaliapuun.

– Sekatyöläisyys ei ole kadonnut historiallisena ilmiönä mihinkään. Katsoin juuri Duunitoritorilta, millaisia sekatyöläisen paikkoja on avoinna. Esimerkiksi Kangasalle haettiin yhteen projektiin sekatyöntekijää. Hakijalta toivottiin oma-aloitteisuutta, itsenäisyyttä ja työhön tarttumista. Pieni työkokemus oli eduksi, Enbom kuvaa.