Selvittiin sitä ennenkin lamasta

Rakentaminen takkuaa edelleen, moni rakentaja on työttömänä tai lomautettuna, vaikka kesä onkin hiukan helpottanut työllisyystilannetta. Asuntoaloitukset ovat jääneet vuosina 2023 ja 2024 17 000–18 000 asuntoon ja Rakennusteollisuus RT:n mukaan rakennuslupien painuminen tilastohistorian matalimmalle tasolle ennakoi vähäistä tuotantoa myös tälle vuodelle. Aloitusmääräksi RT arvioi 20 000 asuntoa.

Vaikka tällä kertaa ei olla käyty yhtä syvissä pohjamudissa kuin suuren laman aikana 1990-luvulla, ei uutisia ja suhdannekatsauksia lukiessa voi välttyä vertaamasta nykyhetkeä velkakriiseineen, konkursseineen ja surkeine työllisyyslukuineen aikaan 30 vuotta taaksepäin.

Suuri osa rakentajista, jotka joutuivat suurlaman jalkoihin, ovat jo eläkeiässä. Miten he muistelevat talouden äkkipysäystä ja omaa historiaansa osana sitä? Mitä he haluaisivat kertoa niille, jotka ovat nyt lähes samanlaisessa tilanteessa?

Tärkeintä on, ettei jää yksin murehtimaan

Eläkkeellä oleva nosturinkuljettaja Ismo Ojala oli töissä rakennusliike Hakassa. Hakan konkurssi vuonna 1994 tuli täysin yllätyksenä yrityksen työntekijöille.

– Työt loppuivat kokonaan ja minulla alkoi 1,5 vuoden työttömyys. Hakan konkurssi oli valtava shokki; miten voi olla mahdollista, että niin kävi. Meillä oli juuri alkamassa uusi työmaa, joka ei sitten koskaan alkanutkaan, Ojala muistelee.

Ojalan vaimo jäi samaan aikaan työttömäksi ja poika lähti armeijaan. Vain perheen tytär, joka oli vielä koulussa, eli ”normaalia” elämää. Asuntolaina painoi päälle.

– Sain pankin kanssa kuitenkin neuvoteltua, että maksoimme vain lainan korkoja. Pelastuksena oli se, että työttömyyskorvauksista ei ollut tehty samanlaisia leikkauksia kuin nykyään. Edelliset urakat olivat olleet hyviä, joten työttömyyskorvaus oli kohtuullinen, Ojala kertoo.

Työtilanne sen sijaan oli Oulun seudulla lohduton. Kun Ojala kävi kyselemässä töitä, ei niitä löytynyt, sillä rakennusurakoitsijoilla oli omaakin väkeä lomautettuna ja urakat tehtiin minimiporukalla.

– Kyllä siinä vähän pessimistinen olo tuli.

Alanvaihtokin kävi jossain vaiheessa mielessä.

– Mutta olin jo siinä vaiheessa ollut kauan rakennusalalla ja tiesin myös, että monessa muussa työssä oli huonommat palkat, niin en lähtenyt.

Kun työttömyys Suomessa nousi lähelle 17 prosenttia, Ahon hallitusta vastaan järjestettiin Helsingissä suurmielenosoituksia.

– Tavoitteena oli kaataa hallitus. Siihen ei toki pystytty. Vaasasta tuli 5 bussilastillista meitä mielenosoittajia. Ihmisiä ei ollut todellakaan vaikeaa saada mukaan, Ojala kertoo.

Ojala oli koko laman ajan aktiivinen ay-liikkeessä. Hän oli mukana Rakennusliiton ylimääräisessä liittokokouksessa, jossa jouduttiin tekemään päätös, jonka mukaan myös työttömyyskorvauksesta olisi maksettava jäsenmaksua. Liitto olisi todennäköisesti mennyt konkurssiin ilman sitä.

– Ay-toiminta oli todella tärkeää. Pääsi tapaamaan hengenheimolaisia, jotka olivat samanlaisessa tilanteessa. Keskustelut pitivät mielenterveyttä yllä, ei joutunut olemaan yksin, Ojala sanoo.

Ojalalle muutenkin yksi tärkeimmistä opeista vaikeilta ajoilta on se, miten ihmiskontakteista täytyy pitää huolta.

– Ei saa jäädä yksin kotiin murehtimaan. Meillä oli lähiseudun ihmisten kanssa joka päivä ”aamuparlamentti” läheisessä ravintolassa. Siellä tavattiin ja keskusteltiin joka päivä. Se toimi eräänlaisena aamunavauksena.

Ojalan työttömyys ei kuitenkaan pitkittynyt. Kunnat alkoivat työllistää työttömiä erilaisiin projekteihin ja Ojala pääsi mukaan Vaasan lyseon saneeraustyömaalle. Sieltä mestarin suosituksesta hän lopulta työllistyi YIT:n palvelukseen nosturinkuljettajaksi. Hän työskenteli YIT:llä eläkeikään saakka.

Mitä Ojala haluaisi sanoa nuorille rakentajille, jotka nyt ovat työttöminä ja koko alan valinta mietityttää?

– Pitää uskoa siihen, että ala kantaa, vaikka näitä romahduksia tuleekin välillä. Kannattaa kehittää omaa osaamistaan jatkuvasti, sillä mitä useampaa hommaa osaa, sen helpompi tulevaisuudessa on työllistyä.  Ei saa vaipua synkkyyteen, vaan pitää uskoa itseensä, ja että tästäkin selvitään.

Ja yhdestä asiasta hän haluaa erityisesti muistuttaa:

– Ei pidä sortua pulloon. Siitä tulee helposti paha tauti, joka on vaikea parantaa.

”Kävi tuuri”

Putkiasentajana koko yli 40-vuotisen työuransa tehnyt Pertti Snicker työskenteli LVI-Isokosken palveluksessa. Nousukaudella projekteihin kuuluivat muun muassa Oulun ja Nokian Eden-kylpylät ja firmalla meni hyvin. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun rakennusalalla alkoi mennä huonosti.

– Vuonna 1991 alettiin tehdä Kempeleelle kauppakeskus Zeppeliiniä ja aika pian alkoi näkyä, että yritykset, joiden piti tulla kauppakeskukseen, eivät tulleetkaan sinne. 3 kaljabaaria kyllä tuli. Tilanne alkoi näyttää pahalta. Ihmiset vitsailivat, että rakennuksesta tulee pottuvarasto tyrnäväläisille, Snicker kertoo.

Yrityksen tilanne alkoi heiketä, ja yrityksen johto ehdotti työntekijöille, joiden luottamusmiehenä Snicker toimi, josko he alkaisivat tehdä urakkaa normihinnoittelua halvemmalla.

– Omistaja väitti, että muissa firmoissa oli suostuttu tällaiseen. Meidän työkuntamme ei suostunut. Emme me voineet mitään uusia urakkahinnoitteluja alkaa tekemään.

Vuoden 1994 kesän alussa työntekijöille olisi pitänyt maksaa lomarahat, mutta yritykseltä loppuivat rahat. Pian seurasi konkurssi.

– Myös työmaat loppuivat. Mittasimme urakat ja otimme rahat pois lopputilissä. Rahat saatiin palkkaturvan kautta. Silloin palkkaturvassa oli katto, eli ihan kaikki eivät saaneet koko puuttuvaa summaa sieltä.

Snicker jäi työttömäksi. Perhe oli rakentanut talon vuonna 1989 ja asuntolaina painoi. Kesä oli taloudellisesti tiukkaa aikaa.

– Olin kuitenkin työttömänä vain muutaman kuukauden ajan.

Paikallinen pieni perheyritys palkkasi Snickerin töihin. Isännän kanssa tehtiin töitä vieri vieressä. Hommia riitti. Hänellä kävi tuuri, sillä uusi työnantaja maksoi mitä kuuluikin.

– Moni ystävä ja tuttavakin jäi työttömäksi, mutta työllistyi kyllä sitten myöhemmin.

Snicker arvioi, että laman aikana moni meni töihin huonommilla työehdoilla.

– Työvoiman ylitarjonta vaikutti niin, että epäkohtia tuotiin vähemmän esiin.

Snicker toivoo, etteivät nuoret rakentajat kuitenkaan pelästy alan tämänhetkistä tilannetta.

– Jos ei uutta rakenneta, niin korjausrakennetaan. Kyllä minä uskon, että rakentaminen tästä toipuu. Asuntojen tarve patoutuu, kun tarvetta kuitenkin on.

Snicker myös muistuttaa, että ammattiliiton merkitys säilyy.

– Vaikka nyt on tällainen tilanne, kun taas aletaan kunnolla rakentaa, ay-liikkeen merkitys kasvaa. Ei liittojenkaan pidä alkaa sirotella tuhkaa päällensä.

Oma aktiivisuus ja puskurirahasto auttoivat

Kirvesmies Kari Heikkinen työskenteli Oulun Insinöörirakentajat Oy:ssä, joka oli Rakennusliike Hakan tytäryhtiö. Kun Haka kaatui, kaatui myös Heikkisen työnantaja.

– Meillä oli meneillään yhden omakotitalon viimeistelytyö, mutta konkurssin myötä työt loppuivat siihen. Ehdin olla 10 vuotta yrityksen palveluksessa, Heikkinen kertoo.

Konkurssia seurasi noin puolen vuoden työttömyysjakso. Heikkinen oli kuitenkin tehnyt jo pidempään urakkatyötä ja tienannut hyvin, joten työttömyyskorvauksen määrä oli kohtuullinen. Lisäksi köyhässä perheessä kasvanut mies oli varmistanut, että aina löytyy puskurirahasto pahan päivän varalle.

Kajaanin kaupunki aloitti laajennuksen Kajaanin keskuskouluun. Urakan voitti sotkamolainen urakoitsija, jolla ei ollut omia miehiä kaupungissa. Paikalle tarvittiin timpureita, ja tuttu mestari suositteli urakoitsijalle Heikkistä ja hänen työpariaan.

– Työmaa kesti yli puoli vuotta. Sen jälkeen sama urakoitsija sai päiväkotiurakan kaupungilta ja pääsin sillekin työmaalle töihin. Mutta sitten sekin urakoitsija meni konkurssiin.

Heikkinen kuitenkin pääsi toisen urakoitsijan kirjoille, tosin tuntihinnasta joutui tinkimään 5 markkaa.

– Siinä tilanteessa me tyydyimme siihen, vaikka vitonen tuntuikin isolta rahalta silloin.

Heikkisen tuuri jatkui ja töitä riitti. Ja kun ei riittänyt, Heikkinen lähti mittamieskurssilla, joka kesti 4 kuukautta. Sen jälkeen löytyi taas uusia työmaita

– Vuonna 1995 alettiin taas investoida rakentamiseen ja kohteita alkoi. Ei sen jälkeen oikeastaan ole ollut hätää. Tein töitä monessa rakennusliikkeessä, aina siellä, missä parhaiten maksettiin.

Heikkisen mukaan oma aktiivisuus oli todella tärkeää huonoina aikoina.

– Vaikka olisi kuinka ammattimies, jos jää kotiin odottelemaan, ei saa töitä. Ne menevät niille, jotka ovat aktiivisia, Heikkinen toteaa.

Heikkinen kokee päässeensä suurlamasta vähällä.

– Minä olin varannut puskurirahastoa, koska olen aina ajatellut, että täytyy olla jotain pahan päivän varalle. Ei silloin osteltu uusia autoja, vaan ajettiin vanhalla. Mutta kyllä se aika oli monelle tiukkaa. Mietin itsekin yhdessä vaiheessa, että vieläköhän sitä pääsee rakentamaan.

Heikkisen mukaan edelleen – huonoista ajoista huolimatta – kannattaa lähteä rakentajaksi.

– Itse en ole katunut pätkääkään ja olen tehnyt töitä yli 40 vuotta rakennusalalla. Nyt huonona aikana kannattaa opiskella ja ottaa vastaan mitä työtä löytyy, että oma ammattitaito alkaa kehittyä. Ammattitaito vaikuttaa palkkaan; en minä ole tehnyt kirjapalkoilla kuin ekan tilini.

Heikkisen mukaan pitäisi aktiivisesti lähteä kauemmaksikin työn perässä.

– Nyt jos on nuori työttömänä eikä ole aktiivinen, niin peruspäivärahalla joutuu istumaan kotona. Se ei ole hyvä juttu.