Syksyllä 1985 Pohjois-Savon Ammattioppilaitoksessa aloitti maalarilinjan 25 uutta opiskelijaa. Kukin oli paikalla omista syistään, kuka isänsä pakottamana, joku alkoi käydä koulua vankilasta käsin ja osalla oli syynä maalarilinjalle valintaan edellyttämä alhainen keskiarvo. Äidinkielen tunnilla Tuntematonta sotilasta ääneen luettaessa kävi myös ilmi, etteivät kaikki osanneet lukea. Harvalla taisi olla intohimoa alalle.
Vaaditun 2 vuoden päästä keväällä päästötodistuksen sai luokaltamme 3 opiskelijaa ja seuraavana syksynä muutama lisää poissaolot korvattuaan. Itse kuuluin jälkimmäiseen ryhmään ja todistus tuli kuin tulikin. Vastoin kaikkia odotuksia.
Keväällä kohinaa aiheutti tutkimus, jossa ammattikoulutuksen nykytilaa verrattiin sairauskertomukseen. Osaamisperusteisuus ja työelämälähtöisyys ovat muuttaneet ammattikoulutusta viime vuosina, eivätkä parempaan suuntaan.
Se näkyy myös työharjoitteluun tulevissa opiskelijoissa. Kun aiemmin luokkaperusteisessa koulussa opiskelijoilta edellytettävä osaaminen voitiin arvioida lukuvuoden perusteella, ei tänä päivänä osaamisesta ole mitään tietoa harjoittelijan tullessa työmaalle. Joidenkin opiskelijoiden työelämän perusasiat ovat hukassa.
Millä rakennustyömaalla on aikaa paneutua jatkuvasti vaihtuvien opiskelijoiden osaamisen tasoon? Kenellä rakennusalalla työskentelevällä on pedagogisia taitoja tukea eritystukea tarvitsevaa opiskelijaa?
Kaikissa nuorissa on potentiaalia mihin vaan, mutta sitä ei välttämättä löydy luonnostaan ja vaatii aikaa ja työtä löytää se. Ammattikoulutuksessa on varmasti ollut haasteita aina, mutta yhtään nuorta ei olisi varaa jättää hunnigolle. Vastuuta siitä ei voi lykätä pelkästään työelämälle.
