Modernia orjuutta koto-Suomessa
Paavo Teittisen kirja perkaa ansiokkaasti ulkomaalaisten työntekijöiden törkeää hyväksikäyttöä ja suoranaista pakkotyötä Suomessa. Myös rakennusala saa ansaitut pyyhkeensä.
”Rakennustyömailla vaikutti olevan paljon toimintatapoja, jotka eivät kestä päivänvaloa”, Paavo Teittinen kirjoittaa.
Mutta ei vain rakennusalalla. Teittinen käsittelee kirjassaan luonnonmarjojen poimijoita, marja- ja vihannestilojen kausityöntekijöitä, siivoajia, ravintola-alan työntekijöitä ja seksityöntekijöitä. Niitä aloja, joilla työskentelee paljon ulkomaalaista työvoimaa.
Mikäli haluat säilyttää käsityksesi suomalaisesta reilusta työelämästä, älä lue tätä kirjaa. Sen sijaan jos haluat tietää, mitä monen alan kulisseissa tapahtuu työntekijöille, suosittelen varaamaan muutaman illan ja verenpainelääkkeet tämän kompaktin ja informatiivisen kirjan lukemiseen. Erityisen järkyttävänä – juuri tässä maailmantilanteessa – koin sen, miten monella alalla ukrainalaisia Suomessa on käytetty ja käytetään hyväksi.
Teittinen on ansioitunut tutkiva journalisti, joka on kirjoittanut Helsingin Sanomiin jo vuosien ajan hienosti taustoitettuja artikkeleita työperäisestä hyväksikäytöstä. Toimittajan kynä kuljettaa surullista materiaaliaan eteenpäin sujuvasti kuin rikosromaanissa. Epäreiluudet ja kauheudet seuraavat toisiaan haastateltujen ihmisten tarinoissa, ammattiliittojen toimittamissa asiakirjoissa ja työsuojeluviranomaisten edustajien kertomuksissa.
Kynnysrahoja, alipalkkausta, ylipitkiä työpäiviä, maksamattomia ylitöitä ja lomarahoja, uhkailua ja väkivaltaa. Pelkoa. Teittinen käy kirjassaan läpi lukuisia osin julkisuuteenkin tulleita tapauksia, joissa usein yhteistä on se, etteivät hyväksikäytön uhrit uskalla puhua, eivätkä viranomaiset pysty puuttumaan. Joissakin tapauksissa mieleen jää – erityisesti oikeuden päätösten ja poliisin toiminnan osalta – ettei edes haluta puuttua. Ja muu yhteiskunta katsoo vienosti toisaalle.
Kirjan pointti ei ole kuitenkaan esitellä lukijalle yksittäisiä kauhutarinoita, vaan maalata kuva laajemmasta ilmiöstä; miten ulkomaalaisten, haavoittuvassa olevien ihmisten hyväksikäyttö ja suoranainen ihmiskauppa on jo juurtunut osaksi suomalaista työelämää ja taloutta, löytäen uusia muotoja ja oikopolkuja, kun vanhat reitit tukitaan.
Rakennusalalla arkipäivää
Uzbekistanilaisia pintakäsittelijöitä alettiin tuoda Suomeen sadoittain vuoden 2011 tienoilla. Ely-keskukset myönsivät työlupia samaan aikaan kun suomalaisia rakentajia oli työttömänä. Uzbekistanilaisille ei maksettu lähellekään tessin mukaista palkkaa.
Heitä työskenteli aliurakoitsijan kautta useiden suomalaisten isojen rakennusliikkeiden työmailla. Uzbekeista moni teki töitä 7 päivänä viikossa, usein 10 tuntia päivässä. Ylityökorvauksia, lisiä tai sunnuntaipalkkaa ei maksettu. Pelko piti suut kiinni, vaikka osa heistä ottikin yhteyttä Rakennusliittoon ja työnantajalta saatiin perittyä puuttuvia palkkoja.
Myös ukrainalaisilla, lähetetyillä työntekijöillä oli ongelmia. Yleensä ukrainalaiset työllistettiin virolaisten pöytälaatikkofirmojen kautta, urakkaketjun häntäpäähän. Heitä työskenteli Triplan, Oodin, Länsimetron ja Helsingin kaupungin Hitas-asuntojen työmailla, usein ilman työlupia.
Teittisen esiin nostamista tapauksista kuuluisin lienee Olympiastadionin työmaa, jolla työskenteli useita latvialaisia ja kosovolaisia rakentajia liian pienellä palkalla.
Teittinen huomioi, että verrattuna moneen muuhun alaan, joilla hyväksikäyttö on kotikutoisempaa ja pienimuotoisempaa, rakennusalalla kyse on isosta bisneksestä ja rakenteista, jotka mahdollistavat hyväksikäyttöä.
Yksi rakenne on Teittisen mukaan lähetettyjen työntekijöiden status: he tulevat Suomeen työskentelemään lyhyeksi aikaa ja palaavat kotimaahansa. Hyväksikäyttöön on vaikea ehtiä puuttumaan.
Toinen asia, joka mahdollistaa hyväksikäyttöä, on alan pitkät alihankintaketjut. Hyväksikäytettyjä ulkomaalaisia työntekijöitä on työskennellyt kaikkien isojen rakennusyritysten työmailla. Pitkät alihankintaketjut saattavat osin piilottaa ongelman pääurakoitsijoilta. Teittinen tosin herättää myös epäilyksen siitä, onko kyse aina tietämättömyydestä.
Kolmantena ongelmallisena rakenteena Teittinen nostaa esiin työsuhteen naamioinnin yrittämiseksi, mikä on viime vuosina muuttunut yleiseksi vitsaukseksi rakennusalalla.
Teittinen kuitenkin huomioi, että ala itse pyrkii tekemään kaikkensa ongelmien ratkomiseksi.
”Rakennusalalla työnantajien ja työntekijöiden yhteistyö oli tosin niin toimivaa, että sitä voi pitää jo harvinaisena. Sekin vahvisti käsitystäni, että tuskin missään Suomessa esiintyi niin paljon eriasteista hyväksikäyttöä kuin rakennustyömailla.”
Perjantaina 17.10. ilmestyvässä Rakentajassa on Paavo Teittisen haastattelu siitä, miten kirja syntyi.
