Viime syksynä ylittyi yhteiskunnan eräänlainen kollektiivinen sietokyky suhteessa työperäiseen rikollisuuteen.
Ensin ilmestyi Helsingin Sanomien tutkivan toimittajan Paavo Teittisen kirja Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (Gummerus, 2025). Sen ilmestymisen aikoihin paljastui myös useita merkittäviä työperäisen hyväksikäytön tapauksia kansallisesti merkittävissä kohteissa, muun muassa Turun telakalla ja lukuisissa rakennuskohteissa eri puolilla maata.
Vaikka rakentaminen on vain yksi Teittisen kuvaamista toimialoista, eikä edes kirjassa kovin isosti edustettuna, kiirehti myös rakennusala kommentoimaan ryhtiliikkeen tarvetta. Vastuullisuusohjelmia kirjoitettiin uusiksi. Teittisen kirja on kylmäävää luettavaa. Työntekijöiltä peritään tuhansien eurojen kynnysrahoja jo maahan pääsyn edellytyksenä, heille maksetaan muutaman euron tuntipalkkoja (jos ylipäätään maksetaan), teetetään liki 100 tunnin työviikkoja, asutetaan ihmisarvoa alentavissa olosuhteissa, ja työntekijät kohtaavat väkivaltaa ja väkivallalla uhkailua.
”Moderni orjuus” on orjuuden uusi renessanssi, ja yhteiskunta on pitkälti sulkenut silmänsä tilanteelta. Rakennusliitto, Teollisuusliitto ja PAM, muiden ammattiliittojen ja joidenkin viranomaisten ohella, ovat nostaneet näitä tapauksia valtakunnanmediaan jo vuosikymmenien ajan. Silti asiaintila on joillekin ”yllätys ja järkytys”.
Teittisen kirjan tapaukset ovat graaveja, eivätkä rakennusalan tapaukset ole edes sieltä rumimmasta päästä. Onko mitään opittu, onko luvassa muutoksia? Ovatko edes kaikki asianosaiset heränneet muutokset tarpeeseen? Ehkä ovat, ehkä eivät.
Teittisen kirja osoittaa kiistatta resurssipuutteen lisäksi laiminlyöntejä, osaamattomuutta ja asenteellisuutta poliisin ja oikeuslaitoksen toiminnassa työperäisen hyväksikäytön kitkemiseksi. Poliisilla jää tutkinta kesken epämääräisiin syihin vedoten, tai poliisi päättää tutkinnan lopettamisesta oudoin perustein. Tuomioiden epätasaisuus puolestaan kertoo karua kieltä ainakin käräjäoikeuksien osaamattomuudesta tämän rikollisuuden haaran suhteen.
On toivottava, että ilmenneitä puutteita pyritään korjaamaan. On ymmärrettävää, että varsinkaan poliisi ei avaa julkisuuteen kaikkia omia prosessejaan. Kansalaisten luottamus poliisia ja oikeuslaitosta kohtaan on kuitenkin hataralla pohjalla, jos poliisi ei avoimesti kerro, kuinka kirjassa kuvatut ongelmat vältetään tulevaisuudessa.
Joitakin toimia poliisissakin on tehty, sen toimittaja Teittinenkin kirjassaan kertoo. Hyvä niin. Vastuu rakennusalan siivoamisesta harmaan talouden kuonasta kuuluu alalle itselleen – yrityksille. Mutta valitettavasti matkalla parempaan tarvitaan myös poliisia ja oikeuslaitosta.
