Vaikeuksien kautta voittoon

Vanhat suomalaiset elokuvat ja dokumentit tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa rakennustyöläisten elämään. Suomea lähdettiin rakentamaan konkreettisesti uudestaan itsenäisyyden ajan alusta lähtien. Ohjaajan näkökulma ja elokuvan tyylilaji tosin vaikuttivat merkittävästi siihen, miten heidät esitettiin.

Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen rakennustyöläiset näyttäytyivät elokuvissa ja dokumenteissa työtä pelkäämättöminä, sodasta saapuneina sankareina, jotka taistelivat oikeuksistaan. 1970-luvulla taas työläisten elämää käsiteltiin kriittisemmin, korostaen heidän kohtaamiaan epäoikeudenmukaisuuksia.

Nykyelokuvissa rakennustyöläisiä kuvataan moniulotteisempina hahmoina, joilla jokaisella on omat tarinansa, haaveensa ja pelkonsa. He eivät ole pelkästään työväenluokan edustajia, vaan yksilöitä, jotka pyrkivät löytämään paikkansa maailmassa.

Demokratian polku

Rakennustyöläisten kulttuuritoiminta sai merkittävän nosteen ensimmäisen kerran 1920-luvun lopulla. Aiemmin järjestetyt lukutaitokurssit olivat osa laajempaa työväenliikkeen pyrkimystä parantaa työläisten elinoloja. 1920-luvulta alkaen elokuvat ja dokumentit, niin kotimaiset kuin ulkomaiset, nousivat tärkeäksi välineeksi työväen valistuksessa. Esimerkiksi vuonna 1928 rakennustyöläisten ammattiosastot järjestivät eri paikkakunnilla yli 11 000 elokuvaesitystä, joissa käsiteltiin muun muassa työväenliikkeen tavoitteita, työturvallisuutta ja ammattiyhdistysjärjestöjen toimintaa.

Vuonna 1932 järjestetyllä SAK:n ammattivalistusviikolla korostettiin rakennustyöläisten erityisiä haasteita, kuten tuotannon rationalisoinnin vaikutuksia ja työolojen parantamista; muun muassa Turussa järjestetyssä valistusjuhlassa esitetty dokumentti pyrki selittämään, miten työprosesseja voitaisiin tehostaa ilman, että se johtaisi työntekijöiden vähentämiseen.

Eduskuntatalon rakentaminen 1920-luvulla oli merkittävä työmaa ja samalla myös taistelukenttä työläisten oikeuksista. Sisällissodan kokemukset olivat vielä tuoreessa muistissa, ja työmaalla koettiin useita lakkoja ja muita työriitoja. Esimerkkidokumentissa (Demokratian polut -lyhytelokuvasarja) korostetaan ensimmäisen kerran sitä, millaisissa olosuhteissa rakennustyöläiset tekivät työtään ja millaisia haasteita heidän työnsä sisälsi.

Vastusten kautta voittoon

Elokuvat ovat toimineet ikään kuin peilinä, heijastaen rakennustyöläisten arkipäivän todellisuutta eri aikakausina. 1930-luvulle tultaessa elokuvat korostavat työn fyysisiä haasteita ja kovaa luontoa, mutta samalla myös työläisten ylpeyttä omasta työstään ja kuulumisesta omaan ammattikuntaansa. Sotien jälkeisistä ajoista lähtien dokumenttielokuvat esittelivät rakennushankkeiden lisäksi myös uusimpia työmenetelmiä ja tekniikoita, mikä osaltaan vahvisti työläisten ammatti-identiteettiä.

Ammattiliitot olivat 1930-luvulle tultaessa ymmärtäneet elokuvien voiman tehokkaana viestintävälineenä. Elokuvat, kuten Vastusten kautta voittoon ja Olen nuori, käsittelivät myös rakennustyöläisten oikeuksia, ammattiyhdistysliikkeen merkitystä ja yksilön vastuuta yhteiskunnassa. Näiden elokuvien tavoitteena oli myös vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja saada aikaan muutosta työoloihin. Elokuvien kautta työläiset saivat äänen ja heidän kokemuksensa tulivat näkyväksi laajemmalle yleisölle.

Raivaajan näky

Jälleenrakennusajan elokuvissa painottuivat teemat kuten yhteisöllisyys ja työn merkitys maan uudelleenrakentamisessa. Työläisiä esitettiin yksilöinä, joilla oli omat unelmansa ja haaveensa paremmasta tulevaisuudesta. Samalla korostettiin heidän rooliaan suuremmassa kokonaisuudessa, yhteisen tavoitteen eteen tehtävässä työssä. Työmailla tehtiin kovaa töitä, mutta myös vahva yhteishenki ja solidaarisuus vallitsivat niillä.

Sekä sodan aikana että jälleenrakennuksen yhteydessä esitetyt elokuvat toimivat valistuksen välineenä. Ne rohkaisivat työläisiä osallistumaan yhteiseen ponnistukseen. Elokuvat vaikuttivat myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vahvistivat kansallista identiteettiä. Niiden avulla pyrittiin luomaan yhteinen näkemys menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Vaikka elokuvien vaikutus on vaikea mitata, on selvää, että ne olivat olennainen osa niin sodan voittamista kuin maan uudelleenrakentamista.

Yhteiskunnallisesti kantaa ottava työläinen

Risto Jarvan ohjaama ja Jussi Kylätaskun alkuperäiseen tarinaan perustuva yhteiskunnallinen draamaelokuva Yhden miehen sota (1974) kertoo rakennusmiehen ja rakennusalan pienyrittäjän Eero Rinteen (Eero Rinne), tämän vaimon Liisan (Tuula Nyman) ja heidän tyttärensä Suskan (Maarit Rinne) elämästä 1970-luvun Suomessa.

Elokuva seuraa perheen elämää rakennustyömaiden keskellä, kun he kiertävät Suomea urakkatöitä etsien. Elokuva kuvaa perheen kohtaamia taloudellisia haasteita, asumisolosuhteiden vaihteluja ja työn fyysisiä vaatimuksia. Samalla se tarjoaa koskettavan potretin suomalaisesta työväenluokasta ja heidän kamppailustaan muuttuvassa yhteiskunnassa. Elokuva käsittelee myös alkoholin käyttöä osana työmiehen sosiaalista elämää ja selviytymismekanismina, joka oli yleistä 1970-luvun työmailla.

Jaakko Pakkasvirran Jouluksi kotiin jatkaa samaa teemaa kuvaamalla rakennustyöläisen perheen arkea. Pakkasvirran elokuvassa eletään todeksi haavetta omakotitalon rakentamiseksi aina traagiseen loppuunsa saakka. 1970-luvun elokuvissa rakennustyöläiset esitellään moniulotteisina yksilöinä, joilla on omat unelmansa, mutta myös perhe-elämän ja työn yhteensovittamisen haasteita.

Rakennustyöläiset ovat olleet keskeisessä roolissa Suomen rakennettaessa. 1920-luvulla elettiin ristiriitaisissa olosuhteissa ja lakkoja oli paljon. Rakennustyöläiset tekivät kuitenkin lujasti työtä uuden valtion eteen kuten jälleen uudestaan sodan jälkeen 1940-luvulla. 1970-luvulla etenkin työturvallisuuteen puututtiin yhä herkemmin. Sen sijaan naisten rooli rakennustyöelokuvissa on jäänyt vähäiseksi. Heitä on usein kuvattu lähinnä tukemassa miehiä heidän työssään kuten tapahtuu Yhden miehen sodassa vaimon seuratessa miestä työmaalle.