Suomen työmarkkinoita ohjataan kuin suunnitelmataloutta entisessä Neuvostoliitossa. Vaikka EK irtautui TUPO-ratkaisuista niin viimeiset 10 vuotta työnantajat ovat koordinoineet äärimmäisen tiiviisti työmarkkinakierroksia. Koordinointi on ollut tiukempaa kuin TUPO-ratkaisuissa koskaan. Verivalat on vannottu, eikä minkäänlaisille toimialakohtaisille ratkaisuille näytä olevan tarpeita tai haluja.
Viimeinen niitti oli, kun Orpo-Purran hallitus antoi työnantajille huomenlahjana lakko-oikeuksien rajoittamisen ja sitoi valtakunnansovittelijan kädet lopullisesti lakimuutoksella, jonka mukaan sovittelija ei saa tehdä sovintoesitystä, joka ylittäisi vientiteollisuuden kustannusvaikutuksen. Ehdotankin valtakunnansovittelijan tittelin muuttamista enimmäispalkkaviranomaiseksi.
Jos tavoitteena oli työmarkkinahäiriöiden vähentäminen, niin pieleen meni. Viime vuodet ovat osoittaneet sen, että työtaisteluita on ollut ennätyksellisen paljon. Jääräpäinen linja tuottaa luonnollisesti vastareaktion. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta ideologia näyttää raiskaavan pragmaattisuuden.
Valtakunnansovittelija valitaan vuoroin työnantaja ja työntekijäpuolelta. Nyt sovittelijan virkaa hoitaa työnantajaliitto PALTA:n entinen neuvottelujohtaja ja kokenut työmarkkinatoimija Anu Sajavaara. Itseäni hämmästytti, kun oikeastaan kukaan, ainakaan julkisesti ei kyseenalaistanut sovittelijan jääviyttä sovitella työriitoja, joissa osapuolena oli hänen entinen työnantajansa. Voin vain kuvitella millainen paskamyrsky olisi syntynyt, jos entinen Rakennusliiton puheenjohtaja ja nykyinen sivutoiminen sovittelija Matti Harjuniemi olisi ollut ratkomassa Rakennusliiton ja LVI-työnantajien välistä viime keväistä työriitaa.
Puheet siitä, että osapuolten kesken kyllä voidaan tehdä yleistä linjaa korkeampia palkkaratkaisuja, jäivät puheiksi. Verivala näyttää pitävän, eikä edes aiemmin sovittuja vanhoja velkoja haluta kuitata. Tämä näytelmä nähtiin ilmailualan palveluiden pitkässä työkiistassa.
Mitä tästä sitten seuraa? Pitäisikö palkansaajien mennä rivissä, eikä jonossa seuraavalle kierrokselle? Kun ratkaisut näyttävät joka tapauksessa venyvän, voitaisiin odotella, että kaikki suurimmat sopimukset ovat päättyneet ja sitten koota rivit.
Toinen aivan mahdollinen kehityskulku on lopettaa yleissitovien työehtosopimusten tekeminen. Tätä vaihtoehtoa suu vaahdossa esittää mm. Suomen Yrittäjien nokkamies Mikael Pentikäinen. Hänen mielestään yleissitovia työehtosopimuksia ei tarvita. Minimipalkkalaki on Pentikäisen patenttiratkaisu. Kun häneltä kysyy: pitäisikö meillä olla yksi ainoa minimipalkka vai joka alalle erikseen ja minkä suuruinen minimipalkan tulisi olla, saa vastaukseksi – hyvä kysymys, tuota ei ole tullut mietityksi.
Joskus kannattaa miettiä mitä toivoo, sillä toiveet saattavat käydä toteen. En ole aivan vakuuttunut siitä, ymmärtävätkö Pentikäisen pumpun jäsenyritykset millaiseen kilpailuasetelmaan joutuisivat ilman kaikkia yrityksiä koskevia yleissitovia työehtosopimuksia. Rajat kun ovat auki ja kilpailu vapaata, niin saataisi siinä tulla toisiinkin ajatuksiin kilpaillessa vaikkapa slovenialaisen rappausyrityksen kanssa urakoista. Ilman työehtosopimuksia ei ole myöskään työrauhavelvoitetta.
Yksi asia on varmaa. Oli järjestelmä yleissitova tai hajautettu niin työntekijöiden järjestäytyminen ammattiliittoon on ainoa konsti työ- ja palkkaehtoja kehitettäessä ja puolustettaessa. Kaikista pilkka- ja paskapuheista huolimatta ammattiliitot ovat ainoa porukka, joka konkreettisesti puolustaa työntekijöiden etuja ja oikeuksia nyt ja tulevaisuudessa.
