Kolumnin aihetta miettiessä Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntai numerossaan alaamme käsittelevän artikkelin, joka pyyhkäisi aiemmat suunnitelmat; häirintä rakennusalalla. Aihe ei ole uusi, 2024 RL kysyi jäseniltään seksuaalisesta häirinnästä työpaikoilla ja 44 prosenttia kertoi kokeneensa sitä. Heistä 38 prosenttia kertoi, että häiritsijä oli ollut oma, tai työmaan esihenkilö.
Artikkeli keskittyikin juuri esihenkilöiden suorittamaan häirintään. 1980-luvun rasvaa tihkuvista työmaakopeista pornolehtineen on onneksi päästy ja työmaalla duunareiden kesken keskinäinen kunnioitus on kohdillaan. Nuoremmat ovat näissä asioissa fiksumpia.
Takavuosina monilla rakennusalalla työskentelevillä naisilla selviytymiskeino oli olla vielä härskimpi ja pahempi suustaan kuin yksikään äijä. Kaikilla on oltava oikeus olla sellainen kuin on, eikä käyttäytymistään tarvitse muuttaa alimman yhteisen nimittäjän mukaan.
Jutut voivat tänäkin päivänä olla joskus kovia tutussa työporukassa. Se on haasteellista, kun ollaan yhteisellä työpaikalla. Huumori on vaikea laji, eikä kaikkia läppiä voi kuitata sillä.
Asiaton käytös esihenkilöiden taholta on luku sinänsä ja tänä päivänä, kun työpaikat ovat tiukassa on ilmoituskynnys korkea. Esihenkilöiden tai työntekijöiden keskinäisiä riitatilanteita liittyen henkilökemiaan tulee esiin säännöllisesti. Ne ovat hankalia sana sanaa vastaan tilanteita ja myös siksi, että ihmiset kokevat ne eri tavalla. Jollekin luonteenomainen loukkaava heitto saattaa olla tavallista puhetta ja unohtuu saman tien, kun se toiselta voi viedä yöunet.
Euron konsulttien prinsiipissä iltapäivän tyky- luennolla siitä, että ” työmaalla ei tarvitse hankkia ystäviä, mutta toimeen pitää tulla, ” saattaa olla perää.
