Ensimmäinen varsinainen ammattikoulu perustettiin Helsinkiin vuonna 1898. Perässä seurasivat nopeasti muun muassa Pori, Viipuri ja Porvoo. Ammattikoulutuksella oli jo alkuajoista asti sekä sivistys- että kasvatustehtävä. Sivistyksellisiä taitoja tarvittiin työelämässäkin, joten yleissivistyksen ja ammattisivistyksen välinen raja hämärtyi. 1940–1950-luvulla syntyi käsitys siitä, että ammattikoulun käyneellä piti myös olla mahdollisuus kehittää itseään työn lisäksi jatko-opinnoilla korkeamman asteen kouluissa. (Jari Laukia: Tavoitteena sivistynyt kansalainen ja työntekijä. Ammattikoulu Suomessa 1899–1987.)
Missä olemme nyt?
Penni Pietilän väitöskirjassa Äidinkielen luokka ja sukupolvi maalataan synkkää kuvaa Sipilän hallituksen toteuttamasta ”amisreformista” ja sen jatkosta, jossa opinnoista poistettiin suunnilleen kaikki, mistä ei ole hyötyä käytännön työssä. Opinnot ja niiden oikeuttaminen nojaa siihen, että ”amispojat” eivät haluaisi elää tekstikeskeistä elämää, Pietilä kirjoittaa. Hän päätyy johtopäätökseen, että äidinkielen/suomen opintojen välinearvo jatko-opintoihin pääsyssä ja menestyksessä sekä demokraattisen kansalaisuuden harjoittamisessa on vähäinen. Ei lukutaidolla niin väliä, kunhan osaa naulata.
Heikko lukutaito vaikeuttaa arjessa selviytymistä. Lukutaito on myös kansalaistaito, joka antaa mahdollisuuden osallistua täysivaltaisena jäsenenä yhteiskunnan toimintaan. On myös hyvä tuntea historiaa, sillä se auttaa ymmärtämään hetkeä, jossa olemme nyt ja miten siihen on päädytty. Vieraiden kielten osaaminen taas parantaa työntekijän kilpailukykyä työmarkkinoilla ja avartaa kulttuurista ymmärrystä. Sivistyksellisten aineiden unohtaminen on lyhytnäköistä politiikkaa, jolla saattaa olla arvaamattomia seurauksia.
Jos tieto ja ymmärrys yhteiskunnallisista asioista on heikolla tasolla, olemme manipuloitavissa, helppoja disinformaation ja pahantahtoisen vaikuttamisen kohteita. Voikin kysyä, kenen etu on, jos ammattikouluista valmistuu massoittain ihmisiä, jotka osaavat käyttää akkuporakonetta ja valaa betonia, mutta eivät lukea? Sitä voisi olla hyvä kysyä heiltä, jotka jatkuvasti karsivat ammatillisen koulutuksen rahoitusta ja väheksyvät yhteisten, sivistävien aineiden merkitystä avoimesti julkisuudessakin.
Minulle on monesti kerrottu, että paras mestari tulee siitä, joka ensin ammattikoulun jälkeen työskentelee riittävän kauan mestalla, ja hakee sitten ammattikorkeakouluun jatko-opintoihin. Ammattikorkeakouluun päästäkseen pitää kuitenkin hallita muitakin taitoja kuin oman työnsä. Katkaisemmeko ammattiopetuksen koulutusleikkauksilla ja yleisellä sivistysvihamielisyydellä niiden henkilöiden tien sosiaaliseen nousuun, jotka olisivat jossain vaiheessa tarvinneet vähän enemmän pänttäämistä ja ohjaavaa kättä?
Siinä kiivaimmatkin ammatillisten tutkintojen yhteisten osien vihaajat ampuvat omaan jalkaansa. Tarvitsemme käytännön osaajia ja teorian osaajia, joilla on yhteinen kieli, jotta tästä nykyisestä suosta noustaisiin vielä joskus ylös.
