Rakennusliiton jäsenlehti
Kun Rakennusliitossa vuonna 2021 alettiin valmistautua nyt meneillään olevaan liiton juhlavuoteen, päätettiin samalla laittaa kirjan kansien väliin viimeiset reilut 30 vuotta liiton ja rakentajien historiaa.
Osuuhan ajanjaksoon harvinaisen monta merkittävää hetkeä: 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys, Suomen EU-jäsenyys ja työmarkkinoiden avautuminen osaksi Eurooppaa, finanssikriisi, EU:n ulkopuolisten lähetettyjen työntekijöiden tuleminen Suomen rakennustyömaille… Esimerkkejä riittää.
Paljon on tapahtunut myös liiton ja sen jäsenten kannalta merkittäviä asioita, vaikka ne eivät suuria otsikoita olekaan aiheuttaneet. Esimerkiksi yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän saaminen talonrakennusteollisuuteen tapahtui vasta 1990-luvulla. Aikakin oli otollinen lähihistorian muistelulle, olivathan sen aikakauden ihmiset vielä itse kertomassa menneistä.
Historiantutkija ja tietokirjailija Keijo Rantanen vietti lähes kaksi ja puoli vuotta tutustuen Rakennusliiton ja rakentajien historiaan. Vaikka Rantasen toimeksiannon tutkimusjakso alkoi vasta vuodesta 1990, ei tutkimustyötä voinut aloittaa ennen kuin myös liiton varhaisemmat vaiheet olivat tulleet tutuiksi.
Rantanen kertoo, että tutkimustyö ja kirjoittaminen ovat olleet hieno kokemus.
– Olen aiemmin tutkinut työväenliikettä ja ay-liikettä eri kulmilta, mutta lähinnä paikallisten ammattiosastojen kautta. Minun tutkijanurallani tämä on ensimmäinen liittohistoria, eli olen saanut kirjoittaa kokonaisen edunvalvonnan tarinan ja vielä hyvin mielenkiintoiselta jaksolta, Rantanen sanoo.
Tutkimustyön keskittyminen lähihistoriaan oli Keijo Rantasen mielestä vain hyvä asia.
– Usein kun puhutaan historiasta, niin mielikuva on sellainen, että mennään vähintään 50 vuotta taaksepäin. Mutta jo tämä aamu on historiaa ja on hienoa kirjoittaa jostakin näin lähellä olevasta historiasta.
Rantasen mukaan tutkimustyön ajanjaksoon sisältyi monia kiehtovia tapahtumia ja kertomuksia. Kuten hän sanoo, työntekijöiden riisto jatkuu mutta keinot muuttuivat. Ja niitä uusia riiston keinoja Rantasen kiinnostuksen kohteena olleisiin viimeiseen 30 vuoteen todella mahtuu. Kun luetuksi tulivat myös liiton varhaisemmasta historiasta tehdyt teokset, voi kuulemma jopa sanoa, että työelämän ja rakennusbisneksen lainalaisuudet eivät juuri ole muuttuneet edes sadan vuoden aikana.
Sata vuotta sitten, 1920-luvulla, rakennustyötä tehtiin hyvinkin ”joustavilla ja paikallisilla työsopimuksilla”, Rantanen ironisoi.
– 1920-luvulla työmarkkinajärjestelmä oli hyvinkin ”joustava” ja asioista sovittiin paikallisesti. Mutta jos katsotaan, mikä siinä oli työntekijöiden asema, niin se oli karmea. Etenkin sellaisilla aloilla, joissa ei ollut erityisiä ammattitaitovaatimuksia, niin kesken päivän sait lähteä, jos naama ei miellyttänyt työjohtoa. Työvoimasta otettiin irti kaikki hyöty, terveydestä tai turvallisuudesta välittämättä.
Tänä päivänä sama ”tuottavuutta keinolla millä hyvänsä” -ajattelu näkyy ulkomaisen työvoiman riistämisessä.
– Ja itketäänhän nytkin myös paikallisen sopimisen vapauttamisen perään.
Mikä sitten oli kaikkein mieleenpainuvinta kahden ja puolen vuoden työjaksossa? Ihmiset, vastaa Rantanen. Niin lähempänä liiton kenttäväkeä olevat liittoaktiivit kuin eri aikakausien liittojohto. Rakennusliiton aktiiveja haastateltiin kymmenessä tilaisuudessa eri puolilla Suomea. Kaikkiaan toista sataa rakentajaa osallistui haastatteluihin.
Kirjan kustantajan eli Rakennusliiton toiveena oli, että teos kertoisi enemmän rakentajista kuin organisaatiosta nimeltä Rakennusliitto. Tämä antoi Rantasen mukaan hedelmällisen lähtökohdan kirjoittaa sosiaalihistorian näkökulmasta, ihmiskeskeisesti.
Entiset ja nykyiset liittoaktiivit osasivat Keijo Rantasen mielestä erinomaisella tavalla kertoa elämästään, työurastaan, rakentamisesta ja ammattiliittotoiminnasta.
– Oli suorastaan vaikuttavaa, kuinka sitoutuneesti monet olivat vuosikymmenien ajan osallistuneet liittotoimintaan Rakennusliitossa. Kussakin tapaamisessa oli mukana kymmenkunta aktiivia ja yhteinen järjestökokemus saattoi olla joku 180 vuotta. Siinä tuli aika nöyrä olo.
Rantanen tallensi keskusteluja yhteensä useita kymmeniä tunteja. On selvää, että kaikki näissä historiaistunnoissa kerrotut tarinat eivät mahtuneet kirjan kansien väliin. Mutta hukkaan ei mene mitään: Rantasen tutkimusmateriaali tallennetaan tulevien historiantutkijoiden käytettäväksi Kansan Arkistoon.
Nykyisessä oikeistovetoisessa julkisessa keskustelussa rakennetaan kovasti tarinaa, jossa vain ”Hakaniemen ay-johtajat” lietsovat kapinaa omien etujensa puolustamiseksi. Keijo Rantanen ei tällaista väitettä sulata.
– Nuo kymmenien ja taas kymmenien liittoaktiivien haastattelut kertoivat hyvin, että ay-liikkeen tavoitteet kumpuavat jäsenistöstä. Toisaalta sain myös haastatella nykyistä ja entistä liittojohtoa, kuten entiset puheenjohtajat Pekka Hynösen ja Matti Harjuniemen sekä tietenkin nykyisen puheenjohtajan Kimmo Palosen. Kyllä ainakin nämä puheenjohtajat aidosti ja vahvasti olivat ja ovat tekemässä työtä jäsenistön puolesta, Rantanen niittaa.
Rantasen kirjoitusprosessin viimeiset kuukaudet työmarkkinapolitiikka Suomessa keskittyi Petteri Orpon hallituksen hankkeiden vastustamiseen. Rantanen jatkoi tilanteen seuraamista aina helmikuuhun 2024 – ja jätti kirjan viimeisen luvun avoimeksi sen suhteen, mitä tulee tapahtumaan. Siinä siis historiankirjoitus yhdistyy nykyhetkeen.
– Tilanne vaikutti myös siihen, mitä kirjoitin 1990-luvusta. Halusin lukijoiden havaitsevan, kuinka samanlaisista asioista työmarkkinoilla keskusteltiin silloin ja nyt. Ay-liike joutuu aina laman tullen voimakkaan ideologisen hyökkäyksen kohteeksi, ja niin kävi myös nyt.
Keijo Rantanen haluaa kaikissa historiahankkeissaan kirjoittaa mukaan varsinaisten tapahtumien lisäksi myös tapahtumien kehyksen. Ay-liike ei elä tyhjiössä eikä työmarkkinapolitiikkaa tehdä muusta yhteiskunnasta erillään olevassa kuplassa, vaan talous ja maan yleinen politiikka vaikuttaa myös työmarkkinoilla.
– Eduskuntavaalien tulos vaikutti ihan suoraan siihen, mitä tällä hetkellä tapahtuu työmarkkinapolitiikassa ja työntekijöitä koskien sosiaalipolitiikassa. Kun samaan aikaan helpotetaan irtisanomista ja heikennetään työttömyysturvaa, joutuu työntekijä ottamaan vastaan työtä lähes millä tahansa palkalla. Se on karu tilanne, Rantanen pohtii.
Elinkeinoelämä arvostelee hyvinä aikoina voimakkaasti verotusta, joka kuitenkin mahdollistaa hyvinvointivaltion, josta myös elinkeinoelämä hyötyy. Kuitenkin, kun tulee poikkeustilanne, kuten taloustaantuma, ovat yritykset itse käsi ojossa valtion kassalla. Finanssikriisin yhteydessä pumpattiin hurja määrä verovaroja elinkeinoelämän tueksi, samoin koronakriisin yhteydessä, Rantanen muistuttaa.
Entä millaisia yllätyksiä historiantutkija koki Rakennusliiton ja rakentamisen historiaa penkoessaan? Monia ja mielenkiintoisia, vastaa Rantanen.
– Ensinnäkin yllätti se, kuinka heikolla tolalla rakennusalan sosiaaliset työehdot ja -turvallisuus olivat osin vielä 1990-luvullakin. Vielä vuonna 1986 jouduttiin pesuvatilakkoon, kun isäntien mielestä pesuvati voisi korvata sosiaalitilat. Esimerkiksi teollisuudessa oli tuolloin jo itsestäänselvyys, että saatavilla oli riittävän laadukkaat sosiaalitilat.
Toinen yllätys oli se, ettei Rakennusliitto ole ollut sopijaosapuolena ollenkaan niin kulmikas kuin liiton varhaisempi historia antaa ymmärtää. Rakennusliitto oli Rantasen tutkimuksen ajanjaksolla maltillinen sopija ja kaukana lakkoherkästä työmarkkinahäiriköstä. Neuvotteluissa saavutettiin kuitenkin isoja menestyksiä turvallisuus- ja sosiaalikysymyksissä.
Esimerkiksi sopimus yrityskohtaisista luottamusmiehistä saatiin talonrakennusteollisuuteen vasta 1990-luvun laman aikana, mikä yllätti kirjoittajan.
– Teollisuudessa luottamusmiehet olivat yleistynyt jo kymmeniä vuosia aiemmin. Myös rakennustuoteteollisuudessa ja putkifirmoissa oli ollut yrityskohtaisia luottamusmiehiä jo pitkään, kun rakennusfirmat edelleen vastustivat sopimuksen tekemistä puhtaan ideologisesti. Sopimuksen saaminen laman aikana oli liitolta hieno työvoitto, Rantanen arvioi.
Teksti ja kuva: Janne Mäkinen
