Vuokrasopimuksessani lukee, että vuokran suuruus tarkistetaan vuosittain ja mahdollinen nousu määräytyy mm. kiinteistöhoidollisten kustannusten nousun perusteella. Juuri tulleen tarkistuksen myötä korotus on seuraavalle vuodelle kaksi prosenttia. Tämä on yleinen käytäntö vuokra-asuntomaailmassa. Kyseessä on siis vuokranantajan oikeus toimia näin.
Samantapainen käytäntö on monissa muissakin sopimuksissa ja se on varsin käytännöllistä kustannusnousun aiheuttaman riskin minimoimiseksi. Näin ei kuitenkaan ole työsuhteiden palkkaehdoissa ja sen vuoksi parhaillaan käydään työehtosopimusneuvotteluja rakentajien palkkojen ostovoiman turvaamiseksi.
Tämä sama rituaali toistuu tasaisesti, useimmiten joka toinen vuosi. Kuulemme koko kierroksesta yleensä hyvin vähän, ehkä joskus lyhyitä kommentteja neuvottelujen sujuvuudesta tai sujumattomuudesta. Usean viikon neuvottelurupeaman ja mahdollisten työtaistelutoimien jälkeen osapuolet ilmoittavat saaneensa ratkaisun aikaiseksi. Lopputuloksen tyydyttävyys riippuu odotuksista.
Useimmiten suurin vääntö on sopimuskauden palkankorotuksista. Tietysti sopimuksen sisältö, se tekstipuoli, on tärkeä, mutta ansiot kiinnostavat enemmän. Miksi siis emme sovi suosiolla, että palkkoja nostetaan vuosittain kolme prosenttia? Pääsisimme eroon isoimmasta väännöstä työnantajapuolen kanssa ja voisimme keskittyä tekstipuoleen ja työelämän parantamiseen.
Itseasiassa tekstipuolen sisällöillä on iso vaikutus rakentajan maksukykyyn, koska olemme turvanneet lakia parempia ratkaisuja, kuten nyt vaikka palkkaluokat, lomarahat ja arkipyhäkorvaukset. Työnantajapuolen ja maan hallituksen heikennystoimia sopimussisältöön ollaan jälleen torjumassa.
Sopimusneuvotteluissa haetaan parasta ratkaisua, niin että jäsenten edunvalvonta, maksukyky ja oikeusturva säilyy parhaalla tasolla. Nyt on aika osoittaa tukea neuvottelijoille rakentajien menestyksen puolesta. Yhteishenkeä tarvitaan, kun myöhemmin rupeamme neuvottelemaan kaksikymmentäneljätuntisesta työviikosta.
